Siitä on nyt pari kuukautta, kun viimeksi kaarsin autolla tilan pihaan. Silloin istuimme keittiönpöydän ääressä, kahvikupit käsissämme, ja annoimme ajatusten kulkea tulevaisuuteen. Pohdimme, millainen yhteinen tie meitä odottaisi. Tulisiko meistä liikekumppaneita, vai ottaisinko minä tilan kokonaan omille harteilleni ja katsoisin, mitä tulevaisuus uskaltaa tarjota?
Päätin ottaa vastuun. Teimme suullisen sopimuksen marjatilan vuokraamisesta, ja siitä hetkestä alkoi kahden kuukauden mittainen ajanjakso täynnä ajatuksia, laskelmia ja intoa. Olen täyttänyt vihkoja ideoilla ja hahmotelmilla, laskenut yhä uudelleen, osallistunut koulutuksiin ja keskustellut muiden viljelijöiden kanssa. Mutta ehkä kaikkein eniten olen puhunut ihmisille. Kertonut, kuinka meillä on käsissämme uskomaton herkku, todellinen terveyspommi, joka ansaitsee tulla nähdyksi ja maistetuksi.
Nyt ajan jälleen samaa pihaa kohti. Tällä kertaa kädessäni ovat vuokrasopimuspohjat. Tämä on se päivä, josta olen haaveillut. Tätä varten olen opiskellut, käynyt koulua ja rakentanut mielessäni marjatilaa, joka tuntui pitkään vain unelmalta. Olemme kiertäneet yli kolmekymmentä taloa ja tilaa, löytämättä sitä oikeaa. Ja silt, kuin onnen kantamoisena, saan nyt vuokralle juuri sellaisen tilan, josta olen haaveillut ja jonka kaltaisen loin mielikuvissani jo opintojeni päättötyöhön.
Kaikki ei silti ole pelkkää onnea ja keveyttä. Mielessä pyörii pelkoja: pärjäänkö, osaanko, selviänkö taloudellisesti, onnistummeko yhdessä? Ne kysymykset ovat raskaita, mutta tuttuja. Juuri ne asiat, joita olen elämässäni pelännyt kaikkein eniten etukäteen, ovat lopulta osoittautuneet merkittävimmiksi ja arvokkaimmiksi. En suhtaudu niihin välinpitämättömästi, vaan nöyryydellä ja kunnioituksella, valmiina ottamaan vastaan kaiken sen opin, mitä ne haluavat minulle antaa.
Tästä päivästä lähtien olen jotain uutta.
Tästä päivästä lähtien minusta tulee hunajamarjan viljelijä. 🍃
